Anna mulle ne vastaukset

Huomenna olisi sitten edessä lääkäriaika. Saa nähdä miten käy. En oikeesti enää tiedä, että mitä teen, jos tämäkin lääkäri toteaa, että en kuulu hänen hoitonsa piiriin.

Viime perjantain psykologikäynti oli nimittäin lievästi sanottuna masentava. Aavistelin jo ensimmäisellä kerralla ongelmia, mutta viime kerralla asia sitten selvisi lopullisesti. Näin jo psykologin saapuessa, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa tilanteeni. Hän ei edes vaivautunut tervehtimään minua odotushuoneesta hakiessaan, läsähti vain tuolilleen ja alkoi tuijottelemaan seiniä. Välillä hän kysyi jonkin kysymyksen, mutta vastaukseni jälkeen seurasi syvä hiljaisuus ja muutaman minuutin päästä toteamus "jaaha". Edes kysymyslomakkeeseen rastimista itsemurha-ajatuksistani hän ei sanonut mitään. Uniongelmiini hän ehdotti ratkaisuksi ulkoilmassa liikkumista ja kirjan lukemista. Olisi tehnyt mieli todeta, että ei tässä kyllä auta edes patikkareissu Kiinaan tai Anna Karerinan lukeminen kannesta kanteen. Tuntui että seinätkin ymmärsivät ja kuuntelivat minua paremmin kuin tämä psykologi.

Pahinta oli kuitenkin se, että hän onnistui myös syyllistämään ja loukkaamaan minua kunnolla. Kaduttaa, että menin toisen kerran hänelle ja että ylipäätänsä kerroin hänelle menneisyydestäni. Sain nimittäin kuulla, että koska olin selviytynyt pedofiilin ja narsistin kynsissä niin monta vuotta, ei minulla ollut mitään syytä valittaa siitä, että joutuisin odottamaan hoitoa ainakin syksyyn asti. Onhan puoli vuotta tietysti lyhyt aika verrattuna seitsemän vuoden helvettiin ja jonot ovat pitkät joka paikkaan, mutta tuo ilmaisutapa vain oli mielestäni täysin epäasiallinen. Hänen mielestään selviytyisin puoli vuotta helposti täysin omillanikin. Kysyn vaan, että millä voimilla, kun tuntuu että jokainen päiväkin on yhtä taistelua. Lisäksi hänen mielestään oli hyvin typerää, etten ollut hakeutunut hoitoon jo ensimmäisenä syksynä.

Olinhan minä yrittänyt. Silloinkin vain tosin sain vettä niskaan YTHSltä. Psykiatri, jolta sain nimittäin silloin ajan, totesi heti ensi töikseen, että on suuri uhraus, että anorektikolle annetaan heiltä aika. Hänen mielestään anorektikot pitäisikin heittää sairaalan taakaksi. Sain seuraavan ajan tälle psykiatrille, mutta peruin sen lähes saman tein. En nähnyt nimittäin mitään järkeä mennä psykiatrille uudestaan, kun hänestä näki selvästi, että olin hänelle vain pelkkä taakka. Käynnistä sain lisäksi sellaisen kuvan, että kävisin sitten tällä psykiatrilla ainakin seuraavan vuoden. Hän nimittäin puhui meidän lähtötilanteesta ja tavoitteista ja sivuutti täysin kysymykseni jatkosta. En ollut saanut edellisen paikkakunnan nuorisopsykiatrin polin psykiatriltakaan oikein selvää vastausta siihen, miten hoitoni jatkuisi opiskelupaikkakunnalla. Hän luotti siihen, että YTHS kyllä ottaisi minun tilanteeni hoidettavakseni, joten minun ei kannattanut murehtia asiasta. En siis ollut tietoinen, että minulla olisi ollut oikeus päästä yksityiselle psykoterapeutille opiskelupaikkakunnallani ja että vanha psykiatrini olisi kirjoittanut minulle KELAn vaatiman B-lausuunnon, kunhan vain löytäisin YTHSn avulla itselleni sopivan psykoterapeutin. Asia selvisi minulle vasta nyt joululomalta palattuani kun etsiskelin verotustodistuaksi ja törmäsin samalla nuorisopsykiatrin poliknikalta saamaani pitkään epikriisiin. En ollut varmaan aikaisemmin edes lukenut koko paperinivaskaa loppuun asti, kun teksti oli suht masentavaa luettavaa ja tieto siitä, että kyseessä olivat omat paperit, eivätkä jonkun toisen, oli minulle liikaa. Tietysti minun olisi pitänyt ruveta itse selvittelemään asiaa, kun kävi ilmi, ettei YTHSllä ollut halua auttaa minua eteenpäin. Ajattelin vain 2,5 vuotta sitten tyhmästi, että mitä sitä nyt enää vanhoja juttuja kaivelemaan, enhän minä edes enää muista niitä kunnolla ja että kyllä ne katoavat kokonaan, jos en vain ajattele niitä. Mutta niinhän se menee, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Tällä hetkellä minulla ei näytä olevan muuta mahdollisuutta kun selviytyä omillani syksyyn asti. YTHSn naispsykologi kun totesi, ettei minun ole paljon järkeä käydä nyt aluksi sielläkään, kun ei siinä puolessa vuodessa tai ajassa x kuitenkaan ehdi käsittelemään mitään oikein kunnolla. Olen kyllä samaa mieltä psykologin kanssa, tosin siitä syystä, että saamani kohtelu on tuota luokkaa ja ahdistun käynneistä vaan enemmän.  YTHSn miespsykologille taas en vain pysty menemään. Viime yön tunteja kuluttaessani mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, etten vain kerta kaikkiaan pysty luottamaan tarpeeksi ainoaankaan miespuoliseen henkilöön. Meni vuosikausia, että pystyin ylipäätään luottamaan yhtään kehenkään. Oikestaan vasta nyt, kymmenen vuotta, helvetin päättymisen jälkeen, olen päässyt siihen vaiheeseen, että pystyn luottamaan edes muutamaan ihmiseen kunnolla. Täysin en varmaan koskaan enää kuitenkaan tule luottamaan kehenkään.

Yritän uskotella itselleni, että huominen lääkäri kyllä varmasti keksii jonkin ratkaisun tilanteeseni, kun psykologikortit on nyt käytetty. Tosin voisi olla ehkä parempi vain varautua siihen, että minut potkaistaan sieltäkin ulos sillä verukkeella, etten kuulu sinnekään. Toisaalta tämä kyseinen lääkäri on ainakin edellisillä kerroilla ollut hyvinkin ymmärtäväinen ja ottanut tilanteeni vakavasti, joten ehkä minulla vielä on mahdollisuuksia.